Kuljin eräänä tuiskuisena aamuna bussilla töihin ja kuulin sattumalta oman pysäkkini lähestyessä vanhemman rouvashenkilön tuskailevan ääneen kanssamatkustajalleen, kun lähijunat eivät liiku. ”Minä aion ainakin laittaa VR:lle ja HSL:lle palautetta, onhan tämä nyt järkyttävän vaikeaa päästä täydessä bussissa työpaikalle, kun juna-asema olisi työpaikan vieressä. Onhan nyt Suomessa talvi ennenkin ollut.”
No niin on ollut. Ja tulee toivottavasti jatkossa olemaankin. Kyllä, itsekin kuulun näihin, jotka mielummin kulkevat junassa sen reilut 5 min kolmen aseman väliä, mutta joskus ajan ihan tarkoituksella aamubussilla vartin verran, koska en halua urautua päivästä toiseen samoihin rutiineihin. Kesäaikaan kuljen polkupyörällä. Tai sitten en, riippuu fiiliksestä.
Sattumalta juuri tuona aamuna jokin intuitio päässäni ohjasi minut suoraan bussipysäkille, enkä edes ollut tietoinen siitä, että junat on peruutettu tai ainakin harvennetulla vuorovälillä. Sen olisi kyllä pystynyt arvaamaan, sillä koko yön oli satanut lunta ja sade tuntui vain yltyvän aamun aikana. Hankaluuksia liikenteelle oli odotettavissa, ja auramiehet tekivät sen, minkä ehtivät. Eivätkä myöskään jalkakäytävät olleet aurauksen prioriteettilistalla ykkösinä. Sen tunsi kivasti lihaksissa ja keuhkoissa, kun jumppasi hankea pitkin kohti pysäkkiä.
Matkalla pysäkille kuulin, kuinka pikkulinnut piipittivät kauniisti. Se oli jo toinen aamu sillä viikolla, kun kuulin lintujen äänet. Itselleni se on aina ollut kevään merkki, merkki lisääntyvästä valosta, pidemmistä päivistä ja lisääntyvästä energiasta.
Joten kuultuani vanhemman rouvashenkilön tuohtuneen kommentoinnin bussissa määräpäätä lähestyessäni mielessäni vilahti se, että mitä jos hän olisikin matkustanut lähijunassa, joka olisi joutunut pysähtymään kymmeniksi minuuteiksi asemien välille sen takia, että vaihteet ovat niin täynnä lunta, etteivät ne inahdakaan. Mikäköhän tuohtumus siitä olisi tullut? Nyt tämä henkilö pääsi kuitenkin hienosti työpaikalleen, bussi oli melkein aikataulussa, ja oikeasti, pieni kävely ulkoilmassa tekee jokaiselle hyvää.
Mahtoikohan tämä henkilö viettää mukavan työpäivän, kun heti aamusta alkaen piti purkaa pahaa oloaan ja harmitustaan ääneen muille? Mahtoiko tämä henkilö huomata linnunlaulun, tai sen uutteruuden, jolla auramiehet ajelivat välineillään tehdäkseen liikkumisen mahdollisimman normaaliksi. Tai edes sitä, että se bussi kulki normaalisti, aikataulut pitivät ja hän pääsi turvallisesti perille. Ei ehkä ihan työpaikan oven viereen, mutta kuitenkin välittömään läheisyyteen.
Maailma muuttuu jatkuvasti nopeammaksi, erään viestintätoimiston mukaan elämme rytmihäiriön maailmassa. Asioita tapahtuu nopeasti, tieto liikkuu salamannopeasti ja ihmisten sietokyky pieniäkin häiriöitä kohtaan laskee laskemistaan. Ihmisiltä häviää kärsivällisyyden taito. Jos jotakin pitää hetki odottaa, alkaa vimmattu kännykänräplääminen, tuhina ja puhina, kun asiat eivät menekään niin kuin oli itse itselleen tavoitteeksi asettanut. Tulee rytmihäiriö.
”Sitten, kun…” ratkaisee monta asiaa, onhan tulevaisuudessa tulossa se hetki, jolloin kaikki tapahtuu ja onnistuu. Se on viikonloppu, lomamatka, eläkepäivät. Päivät kiirehditään tukka putkella, koska yleensä itsetehty kiire ahdistaa ja on niin paljon tehtävää. Mutta ”sitten kun” tulee viikonloppu, ehtii levätä. Tosiasiassa se viikonloppu tulee olemaan ihan yhtä täynnä asioita, ovathan ne kaikki asiat sieltä viikon varrelta jo siirretty eteenpäin odottamaan sitä ”sitten kun”-päivää. Oravanpyörä jatkuu päivästä toiseen, viikosta toiseen.
Rytmihäiriön maailma. Mielestäni tämä on aivan loistava kuvaus. Elämme rytmissä, joka on osittain toisten luoma, mutta pääasiassa itsemme ylläpitämä. Pysähtyminen ei sovi rytmiin.
Entä jo pysähdymmekin? Entä jos joka aamu löydämme jonkin pienen hetken, joka rikkoo rytmin. Se on se linnunlaulu. Se on ystävällinen ele kanssaihmiseltä. Se on antamamme tai saamamme kehu, ystävälliset sanat, tai hymy, vaikka tuntemattomalle. Se voi olla vastaantulevan koiran iloinen hännänheilutus. Se voi olla autoilija, joka hiljentää ennen suojatietä antaen sinun mennä rauhassa yli. Se voi olla lumesta lakaistu rappu ulko-oven edessä. Mitä pienempi asia, sen tärkeämpi se on huomata. Ja jotta sen voi huomata, tulee pysähtyä.
Tehdään itse oma rytmihäiriömme. Tehdään joka päivä tietoinen pysähtyminen jonkin pienen asian äärellä, eletään siinä hetkessä. Otetaan itse vastuu omasta rytmihäiriöstämme. Se ei maksa mitään, se ei aiheuta mitään, eikä se myöskään ole keneltäkään pois. Se antaa hetken itsellesi.
Koska emme voi elää tuijottaen vain ”sitten kun” -päivää. Koska silloin unohdamme elää joka päivä.
Hetkessä elämiseen liittyy myös valinnat. Olemme itse vastuussa omista valinnoistamme emmekä voi olettaa, että muut tekevät niitä puolestamme. Tietoiset valinnat ja tietoisesti tehty rytmihäiriö olemassa olevaan antaa mahdollisuuden johonkin ihan uuteen.
Olen itse tehnyt valintani ja oman rytmihäiriöni. Olen jäänyt Tanssiurheiluliitossa 50% työajalle. Olen antanut pois nimikkeeni ”toiminnanjohtaja”. Olen antanut pois suurimman osan nykyisistä työtehtävistäni. Olen antanut pois valtaa ja vastuuta, ja mahdollistanut uusia asioita upeille työkavereilleni. He ansaitsevat sen! Olen mahdollistanut työpaikan henkilölle, joka esitellään yleisölle pian.
Päätös, joka tapahtui kahdessa minuutissa lokakuussa, on nyt konkretisoitunut ja olen asian kanssa täysin sinut. Joutilaaksi en tule jäämään, vaan päiväni täyttyvät jatkossa uusissa tehtävissä, kansainvälisen lajiliiton palveluksessa. Olen kiitollinen, että minulle tarjottiin tätä mahdollisuutta laajentaa maailmankuvaa tällä tavoin, laajentaa osaamistani täysin uusille vesille sekä rakentaa jotain uutta. Minulla tulee olemaan paljon opittavaa ja paljon tehtävää sellaisella kentällä, jota en itselleni ole aiemmin osannut edes ajatella.
Se on pysähdys normaaliin. Se on uusi normaali. Ja ennen kaikkea, se on oma rytmihäiriöni.
Auli Korhonen,
koreografioiden elämänsä askelkuvioita jatkossakin tanssiurheilun rytmeihin
